Impreganaatin mesenaatti

"Kaikki mitä teet, tee tervalla vaan. Siinä vanha sananlasku ompi paikallaan sanoo vanha tervalaulu..."



Tästä kultaisesta neuvosta otimme kiinni ja suuntasimme Baijerilaisen kohti Luukkaan telakkaa, jossa itäisen maan miehet majaansa pitävät. Ennen matkaa oli toki tehty hankintoja varustamon ehtymättömästä kassasta. Olimme lähellä päästä lihapatojenkin ääreen, mutta hirvi oli liian nopea eikä osumaa tullut. Ehkä hyvä näin, koska onhan hirvenliha hieman kuivaakin.

Lukuisten puheluiden, eriävien mielipiteiden, google-hakujen ja muun viisastelun jälkeen päädyimme tervahankinnoissa Puijon tervaan, josta saimmekin hyvää palvelua. Jopa lisää viisastelua.

Paikalle saavuttuamme totesimme puurunkoisten olevan muodissa. Telakan ylösvedetyistä aluksista 100% on komposiittivalmisteisia, eli teräskaarien päälle on laitettu puiset lankut joiden raot on tiivistety rivellä. Täydellisessä puualuksessahan myös kaaret olisivat puuta. S/s Puhois näytti yllättävän hyvälle jopa läheltä katsottuna.Viisaammat antavat lopullisen tuomionsa saunan kiukaasta.


Työmaa alkoi taas kerran proomun siivouksella (tätä on tehty joka kerta), koska hiekkapuhalluksen jälkeistä hiekkaa löytyi vielä runsaasti. Lisäksi poistimme pohjalta kaarissa kiinni olleet poikkilaudat, joiden takaa löytyi lisää roskaa. Tämä olisi pitänyt tehdä ennen hiekkapuhallusta, mutta emme osanneet. Nyt niiden takaa löytynyt ruoste pitää poistaa käsin.

Väliristeilymahdollisuus tuli yllättäen ja pääsimme mukaan S/s Hellnäsin viimeiselle kierrokselle. Kaikki päättyy aikanaan ja takaisin siivouspuuhiin.

Usean tunnin lakaisun ja imuroinnin jälkeen päästiin vihdoin tervan levitykseen. Reseptejä on monia - etenkin Laitaatsillassa - mutta päädyimme pääasiassa tervapitoiseen seokseen, johon lisättiin noin 10% pellavaöljyjä ja 10% pineleenitärpättiä. Molemmat Puijon tervasta hankittuna. Tärkeintä on kuitenkin tervan kunnollinen lämmitys, jolloin sen levitys ja etenkin imeytyminen paranee merkittävästi. Lämmittäminen onnistuu hyvin peltiämpärissä, jota on helppo lämmittää kaasutöhöllä.

Pinta-alaa riittää ja tekemistä jäi vielä. Lisäksi tänä vuonna on tarkoitus aloittaa riveäminenkin. Uudet rivet on tilattu (http://claessons.com/internetbutik/drev-beck/skeppsdrev-ttt). Enää innokaat nakuttelijat puuttuu... jatketaan siitä seuraavassa.

Tiskaajasta päälliköksi

Näin höyrylaivan ensimmäisen kerran Ristiinassa mökin rannassa. Ei se mielestäni varsinaisesti mitenkään vaikuttava ollut. Rannat ja järvimaisema olivat kauniita. Sain tutkittavakseni A4-paperilla olevan pleissausohjeen ja höyrylaivasanastoni toinen sana oli viilari. Olin tavannut Paavon pari viikkoa aiemmin heinäkuussa 2009.

S/s Lauri oli Paavon harrastus. Minä kuljin vain mukana ollakseni hänen kanssaan. Laivan liikkuessa opin käytännössä kansimiehen tehtäviä ja tietämättäni ehkäpä jopa hieman laivan liikkumisesta. Köysitehtävät olivatkin mieluisia, päällikkö huusi käskyt ja miehistö vastasi. Selkeiden käskyjen antamisen olen toivottavasti perinyt näiltä vuosilta. Tiskaaminen oli toinen mielitehtävistäni, silloin ainakin saattoi päästä pois apukokkivuorosta.

Ensimmäiset vuodet purjehduskauden ulkopuolella menivät hukkaan. Laiva oli Helsingissä laiturissa ja puhe oli pintalaatikoiden rakentamisesta mutta luottoa puusepäksi ei tainnut vielä olla. Laivalla olo oli vartomista, kun Paavo puuhaili konehuoneessa. Liekö astioiden siirtely ja tavaroiden etsiminen turhauttivat, kun otin tehtäväkseni keittiön kaapiston rakentamisen. Seuraavaksi aloin purkaa pintahyttiä mutta en vielä tiennyt, että pääsen sen myös rakentamaan.

Rivitalon pihalla kiinnitin saunan laudepuun isoon puulevyyn puristimilla ja käsisirkkelillä yritin leikata viistosti laudepuun pitkittäin kahtia. Kiroilun, turhautumisen ja luovuttamisen hetkellä Paavo tulee pihalle ja saa jatkamaan yrittämistä. Laudasta syntyi pintahytin, keittiön ja vessan ikkunankarmit. Ikkunoita tein yhteensä viisi. Sama tsemppaus on ollut kaikessa päällä – Paavo on aina vaatinut minulta hieman enemmän kuin mihin luulen pystyväni.

Laiva oli edelleenkin minulle Paavon harrastus. Hankin koiran. Etsimme omaa laivaa. Teimme tarjouksia. Ostimme onneksi ajokuntoisen laivan. Tämän pidemmälle en ajatuksissani osannut mennä. Minulle ei tullut mieleen, että se olisin minä, joka ajaa laivaa, vaikka olin käynyt saaristolaivurikurssin. Huolettomuuteni höyrylaivailussa hävisi.

Erityisen kiitollinen olen muille päälliköille, jotka ovat tukeneet ja kannustaneet. Vaikka suhtaudun haasteisiin ”jos muut niin minäkin” -asenteella, laivalla ajaminen jännittää edelleen melkoisesti. Kun lauantaina on ajopäivä ja edellisenä päivänä menee naimisiin, niin keskiviikkona miettii eniten eri skenaarioita tuulen suunnista ja vastaantulevasta liikenteestä. Ylävirrassa neljä mailia ennen Olavinlinnaa en pysty enää syömään – vastaan nopeudesta ja jäljellä olevasta matkasta ennen rautatie- ja ponttonisiltaa.

Jokaisen pienenkin virheensä muistaa. Isoimmat virheeni pyörivät kuin otsikot mielessäni: ”Koneenhoitaja (melkein) kaatui jyrkässä käännöksessä koneen päälle”, ”Peruutin lapsiperheellisten laivan kylkeen” ja ”Kansimies olisi menettänyt kätensä, jos käsi olisi ollut korkkipussin köyden lenkissä”. Arvostan virheistä saamaani oppia. Ruotimisesta tuskin pääsen koskaan. Päällikkyydestä en myöskään luopuisi vapaaehtoisesti.

Karvalakki

Halla XVII paastosi tämän vuoden, jotta olisi entistä ehompi 109-juhlavuotenansa. Aloitetuista remonteista hieman myöhemmin.

Onneksi moni muu pääsi paikalle, kuten Itä Savon toimitus (ja heidän alla oleva kuvakin) ja ehkä Korsteenikin asiasta jotain kirjoittaa.

Parasta olisi kuitenkin olla paikalla todistamassa itse.Internetin syövereistä voi katsoa vaikka tunnelmia vuodelta 2001.